Onni, se maailman vaikein asia

Vai onko sittenkään? Vanhemmaksi tullessa on oppinut iloitsemaan pienistä asioista. Kahvikupillisen juonnista loppuun, suihkussa käymisestä YKSIN omassa rauhassa, kokonaisista öistä. Tunnen itseni onnekkaaksi kun meillä on terve pieni tyttö, perhe-elämä luistaa mukavasti ja muutenkin on kaikki hyvin. Silti tulee turhan usein valitettua pikkujutuista. 

Olen todella huono "elämään hetkessä". Vauvavuosi on todella lyhyt, vaikka joskus tuntuu että päivät vaan matelee. Aina en ole osannut nauttia niistä pienistä hyvistä asioista arjessa, vaan keskittynyt liikaa ajattelemaan negatiivisesti. Nyt kun tyttö on jo 10kk, aloin miettiä mitä jää käteen vauvavuodelta. Paljon, paljon hienoja hetkiä, oppimista puolin ja toisin, naurua mutta myös itkua, yksinäisyyttä, syyllisyyttä, rakkautta. Ihmettelyä miten me ollaan voitu tehdä jotain niin kaunista kuin tyttäremme. 

Yksi asia mistä voisimme useammin ottaa mallia on lasten aitous. He nauttivat hetkestä aidosti, ilman huolta huomisesta. Ilo ja nauru tulee suoraan sydämestä. Onnen voi nähdä kasvoilta. Siihen minäkin aion pyrkiä, olemaan yksinkertaisesti onnellisempi.